3 kuukautta takana

Varoituksen sana: sisältää jonkin verran kiukkua ja masistelua.

Aika juoksee koko ajan vaan nopeammin ja nopeammin! Tänään 29.11. olen asustellut Wienissä jo 3 kuukautta, joka tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta. Mutta kumman nopeasti se on vierähtänyt, ja kolmen viikon kuluttua olenkin jo Suomessa joululomalla. :)

Marraskuun vallitseva tunne on ollut ehdottomasti yksinäisyys. Ensin oli se outo riita englantilaisten kanssa, ja vaikka tavallaan sovittiin se, ei meidän välit ole enää niin läheiset kuin ennen. Lisäksi kaikki muut ovat niin kiinni koulujutuissaan, ettei viikolla yleensä tapahdu enää juuri mitään; ennen meillä oli usein tapana katsella yhdessä telkkaria ja juoda teetä. Keskiviikkoisin yritetään käydä Charlie P'ssä, siinäpä onkin melkein kaikki. Viikonloppuisinkaan ei ole enää hurjia bileitä; jos jotain ylipäätänsä tapahtuu niin olen vain positiivisesti yllättynyt. Toisaalta olen huomannut, että välttelen täällä ulkona baareissa käymistä aivan samalla tavalla kuin kotona Suomessakin. Ihan niinkuin kotonakin, ei mua täälläkään saa raahattua baariin jos siitä joutuu pulittamaan 10 euroa. Varsinkin kun sen jälkeen vielä haisee tupakalle, täällä takapajulassa kun saa vielä polttaa joka paikassa. Ei kiitos!

Olen myös tajunnut, ettei mulla ole yhtäkään läheistä ystävää täällä. Toki mulla on paljon ystäviä, muttei ketään sellaista tiettyä, joka olisi ylitse muiden. Tai siis ketään, jonka kanssa olisin ystävystynyt erityisen syvällisesti. Osasyy tähän on mun koulu - en tunne ketään, joka olisi samassa koulussa mun kanssa. Ei se mua sinänsä haittaa, käyn ihan mielelläni itsekseni luennoilla, ja kavereitani voin tavata muutenkin. Mutta siinäpä se. Jos en nimenomaan sovi tapaavani jotakuta ta joitakuita, en yksinkertaisesti tapaa ketään. Voi mennä pari päivääkin etten edes avaa suutani kun en ole nähnyt kavereitani. Ei yhteisiä bussimatkoja, ei rentoja iltapäiviä, ei yllättäviä juoruhetkiä. Ei ketään jonka luokse tuppautua kylään noin vaan. Tai ketään joka tulisi tänne kyläilemään, kukaan kavereistani kun ei asu täällä Molkella. Suurimman osan ajastani mä istuskelen yksin kotonani ja odotan josko jotain tapahtuis ja yritän saada ihmisiä tekemään jotain mun kanssa. Mutta niin kuin kotonakin, en viitsi ahdistella ihmisiä koko aikaa koska koen olevani tungetteleva.


Mitä tästä kaikesta siis voi päätellä. Vaikka ihmiset ja ympäristö on aivan täysin eri, elämä on silti melko samanlaista. Vika on siis minussa itsessäni, ei elämässäni, maassani, kodissani tai muissa ihmisissä. Tämä oli itseasiassa varsin masentava huomio. Ehkä näin vanhana on vain vaikeampi ystävystyä, en tiedä. Ja toki olen myös vähän nirso ihmisten suhteen, täällä on paljon sellaisia tyyppejä joista en pidä (tullut varmaankin jo aika selväksi?). En aina osaa selittää sen tarkemmin miksi, en vain pidä niistä. Vika siis hyvinkin selvästi on mussa itsessäni. Toisaalta mua itseäni ei tämä ihmisnirsous ole koskaan häirinnyt. Eikä se oikeastaan häiritse vieläkään.
Kyllä mulla on ihan riittävästi ystäviä täällä, en mä sitä valita. Tunnen tosi paljon ihmisiä. Olisihan voinut käydä huonomminkin enkä olisi tutustunut kehenkään. Mutta silti toivon, etten tuntisi itseäni näin yksinäiseksi. Viime kuussa aloin vasta tottua yksinäisiin iltoihin, nyt niitä on selkeästi suurin osa illoistani. Yksinäisyyden tunne iski aivan yllättäen - taisi olla juuri silloin kun olin riidoissa englantilaisten kanssa. Silloin vasta tajusin, ettei mulla todellakaan ole yhtäkään "tosi" läheistä ystävää. Olen vähän sellainen väliinputoaja: englantilaiset ovat vissiin tajunneet, etten ole riittävän englantilainen heidän makuunsa, ja Heidin ja Saran ja Katrieneiden kanssa en ole hengannut alusta asti niin tiiviisti kun olisin ehkä halunnut, joten nyt olen aina vähän ulkopuolinen. Mulla on siis kaksi kaveriporukkaa, ja olen vähän epävarma, kuulunko varsinaisesti kumpaankaan. :/
Onneksi tulen tosiaan jo vajaan kolmen viikon päästä kotiin - ja aion myös pysyä kotona siihen asti kunnes mun luennot taas jatkuvat.

Kuten olen aikasemmin sanonut, täällä on kyllä silmät auenneet. Vaikka maailmankuvaani se onkin muuttanut rajusti, en välttämättä sanoisi sitä enää itseni kohdalla positiiviseksi muutokseksi. Ensimmäisen kuukauden jälkeen olin ihmeissäni siitä, miten erilaisia erimaalaiset ihmiset ovat. Toisen kuukauden jälkeen olin jo tottunut siihen enkä jaksanut enää hämmästellä. Nyt, kolmen kuukauden jälkeen, olen lopen kyllästynyt siihen.
Siispä tässä vaiheessa vaihtoani voin ihan rehellisesti sanoa, että on moooonta kansallisuutta, joiden edustajista en todellakaan pidä. :D Entinen autuas tietämättömyys on siis muuttunut omakohtaisiksi kokemuksiksi. Joka päivä olen iloisempi siitä että olen suomalainen ja saan asua Suomessa. En muuten varmasti muuta sieltä ikinä minnekkään. :D

Täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle, jos en muuta niin sen olen ainakin tässä syksyn aikana oppinut!


EDIT: suurimman osan tästä tekstistä kirjoitin jo etukäteisesti, mutta lauantai-iltana piristyin suunnattomasti kun pojat (Juhani, Mikko, Wilhelm) tulivat yllättäen mun luokse viettämään iltaa :) nyt vähän jopa harmittaa että olen täällä vain puoli vuotta, niitä ihmisiä tulee kyllä ikävä (kuten monia muitakin). Meillä oli erittäin hyvät keskustelut aiheista etniset vähemmistöryhmät Euroopassa, asuntojen hinnat ja korkotasot, autot ja ajaminen, erimaalaisten ihmisten käsitys jakamisesta... Se olikin aika hyvä puheenaihe, koska oon itsekkin miettinyt, että vaikka meille suomalaisille on itsestäänselvää, että jokaisella on oma omaisuutensa, muille se ei tunnu olevan niin selvää. Espanjalaisilla on kuulemma aina tapana juoda toisten bisset, eikä siinä niiden mielestä ole mitään kummallista. Mi casa es tu casa vai miten se sanonta nyt meneekään, haha. Toinen hyvä esimerkki on mun kämppis ja shamppoonkähvellys. :D
Poikien lähdettyä (noin klo 2) mun kämppis piti mulle erittäin lyhyen ja aggressivisen puheen - ihan kun sillä ihmisellä olisi mitään sanottavaa!!!

Toinen asia jonka olen kuluneen kuukauden aikana tajunnut ja haluan sen nyt teille kertoa: itävaltalaiset juustot ovat pahoja! Jälleen kerran, onneksi tulen pian kotiin. Oma koti kullan kallis. <3