Vääränä päivänä tämä tulee siksi, että tää on mun mielestä hyvä lopetus tälle lukukaudelle - seuraavan kerran kun kirjoittelen, täällä onkin jo ihan uudet kuviot.
Tämä on kuitenkin tämän lukukauden vika raportti, joten summaan tähän tammikuun lisäksi myös vähän koko syksyä.
Tammikuusta ei mulla oikeastaan ole mitään erikoista kerrottavaa. Melko hiljainen kuukausi tämä on kyllä ollut, ja siinä mielessä myös hieman erilainen kun kaikki edeltävät kuukaudet. Kuten olen kertonut, suurin osa porukasta on opiskellu hulluna tentteihinsä ja tehneet muita kouluhommia, ja minä olen pääasiassa istuskellut kotona ja yrittänyt epätoivoisesti saada jotain aikaiseksi. Haha. Kuulostaapa säälittävältä. No joo, se on vaan julma totuus. Mulla kun on edelleen kaikki tentit vasta tulossa... Nyt vasta vikat pari viikkoa on ollut vähän erilaista, biletyksentäyteistä. Yhden lukukauden ihmisten lähdön lähestyessä kaikki ovat taas halunneet viettää paljon aikaa yhdessä, ja mikäs sen mukavampaa.
Sellaisen asian olen muuten huomannut, että me ei enää olla niin sponttaaneita kuin silloin alkuvaiheessa; aina on ne tietyt tyypit, joille mennään puhumaan. Vaikka huone olisikin täynnä tuntemattomia, emmä mee niille juttelemaan. :D Tuntuis tässä vaiheessa ihan oudolta! Mutta tätä täytynee taas muuttaa ensi lukukauden alussa, kun täällä on uusia erasmuksia. Täytyy pitää mieli avoimena siis taas. Ja niin, täällä aina myös tietää, mitkä ihmiset kulkevat kenenkin mukana. Porukoista on siis tullut tähän mennessä melko kiinteitä.
Olen tässä viimeaikoina myös tajunnut, ettei mulla taida enää olla sellaista omaa porukkaa johon kuuluisin. Aluksi liikuin tosi tiiviisti niiden enkkutyttöjen kanssa, mutta jossain vaiheessa ne vaan lakkas pyytämästä mua mukaansa. Ne on vähän sellasia, että ne ihan tarkoituksella välttelee muun maalaisten seuraa - tiedostin tämän jo silloin, kun hengailin niiden kanssa ihan aktiivisesti. Itsekin vietän toki mielelläni aikaa suomalaisten kanssa, mutta se on eri asia, koska en tarkoituksella välttele muiden seuraa. No, vaikea selittää, mutta joka tapauksessa! Ei mua sinänsä haittaa, etten ole enää sitä porukkaa, taisin jo joskus aikaisemmin syksyllä mainita, että niiden seura on välillä vähän puuduttavaa. Pienissä määrin ovat kyllä oikein mukavia ihmisiä, mutta meillä on vähän erilainen ajatusmaailma. Alussa oli helpompi olla kiinnittämättä sellaisiin asioihin huomiota, nyt sitä jo kaipaa kaltaistaan seuraa. Taidan olla nykyään vähän irtolainen - ellei noita poikia nyt sitten lasketa mun porukaksi. Ja toisaalta, miksipä ei laskettaisi? Niille mä kuitenkin ekana soitan kun kaipaan seuraa. Haa. :)
Aloitetaanpa tämän syksyn summaamminen vaikka niillä asioilla, jotka aion tehdä tulevan kevään aikana toisin:
-syön terveellisemmin ja järkevämmin
-en laiskottele jatkuvasti vaan alan taas liikkua
-...pidän siis itsestäni parempaa huolta
-tutustun tähän kaupunkiin kunnolla
-käyn jokaisessa museossa (tai ainakin yritän)
-tarkkailen rahankäyttöäni...
-en käytä fraasia "no kun oon täällä vaan puoli vuotta..."
-en piileskele huoneessani, ihan riippumatta siitä kuinka kamalan kämppiksen mä saan (paljon pahempaa ei kyllä voi olla, tai sitten mulla on todella huono tuuri)
-opettelen puhumaan saksaa...!
Aion siis ihan tosissani ottaa tästä ajasta kaiken ilon irti!
Lueskelin vähän noita vanhoja yhteenvetoja (löytyy tuosta sivupalkin Spessut-otsikon alta), niistä jos mistä huomaa kuinka paljon asiat ovat muuttuneet viimeisen 5 kuukauden aikana! Mun mielestä marraskuun yhteenveto on kaikista radikaalein, haha. Onneksi asiat ovat nyt aivan toisin kuin silloin. Vaikken olekaan aivan varma, onko mulla enää ns. laumaa, niin on mulla sentään ainakin yksi läheinen ystävä. :)
Lähdin alunperin vaihtoon koska musta tuntui, että mun täytyy. Oon koko pienen elämäni halunnut asua ulkomailla, ja vaikka ajatus siitä edelleen hirvitti, tunsin kuitenkin olevani jo valmis. Puoli vuotta ulkomailla menisi nopeasti ja olisin takaisin kotona ennen kuin huomaisinkaan.
Ensimmäiset kuukaudet musta tuntuikin just siltä, että mä olen täällä koska mun vaan täytyy. Ei mulla suoranaista koti-ikävää ollut, mutta kaipasin monia asioita, joihin olin ehtinyt Suomessa tottua. Omia rutiineitani. Täältä tuntui puuttuvan niin monta merkittävää asiaa: suomalainen ruoka, mun kanipuput, mun ihmiset, oma kämppä, ja niin edelleen. Enhän mä ole koskaan asunut missään muualla kuin Helsingissä, tuntui kovin ontolta olla erossa kaikesta tutusta ja turvallisesta. Tsemppasin itseäni sillä ajatuksella, ettei mun onneksi tarvitse olla täällä koko vuotta. Vaikka täällä olikin tapahtunut paljon kaikkea hauskaa ja olin tavannut paljon uusia ihmisiä, en silti tuntenut sitä erasmushuumaa, josta kaikki yleensä puhuu. Koko mun elämänihän on Suomessa. En ymmärtänyt, miksi joku haluaisi jäädä elämään tällaista hömpöttelyelämää koko vuodeksi.
Olen itsekin yllättynyt, että kaikista maailman ihmisistä se olen juuri minä, joka teki näin radikaalin käänteen. En osaa sanoa, milloin se tarkalleen tapahtui, mutta jossain marras-joulukuun vaihteessa mä aloin vihdoin viihtyä täällä. En tuntenut itseäni enää niin yksinäiseksi ja tympääntyneeksi. Mun ympärillä oli ihmisiä. Ja mulla oli täällä elämä. Aloin ymmärtää, että tää on ainutlaatuinen tilaisuus, ja itseasiassa elämä täällä on varsin hauskaa!
Nyt tulee pieni Avatar-vertaus: pitkän aikaa elämä Suomessa tuntui siltä ainoalta ja oikealta, todellisuudelta, ja täällä oleminen oli tavallaan vain unta, väliaikaista. Mutta jossain vaiheessa tämä muuttuikin todellisuudeksi, ja Suomi alkoi tuntua unelta. Ja sen jälkeen mä päätin, että mä haluan jäädä. Ymmärrättekö, mitä mä tarkotan?
Ihmiset on se tärkein syy, miksi mä tänne jään. Nehän sen elämän täällä oikeasti tekee. Nää ihmiset on mulle kun perhe, niiden kanssa on tullut vietettyä niin paljon aikaa. Tällainen kokemus yhdistää väkisinkin. Toivon, että suurin osa näistä ihmisitä tulee pysymään ystävinä koko loppu elämäni, mutta silti tämä on ainoa tilaisuus oikeasti elää heidän kanssaan. Tämänkin olen sanonut aikaisemmin, mutta täällä me ollaan ihan eristyksissä kaikesta muusta, meillä on nyt vaan toisemme. Siksi tuntuu tyhmältä, että osa meidän kirjavasta perheestä lähti pois. Mutta onneksi tänne jäi silti vielä monta kivaa ja tärkeää ihmistä.
Ja itseni takia toki myös jään. Toisaalta tuntuu, että tänne jäämällä vain siirrän asioita eteenpäin (kuten kandin tekemistä), mutta toisaalta tää mahollisuus on oikeasti vaan ja ainoastaan just nyt. Jos en jäisi, musta tuntuisi, että jänistin. Kyllä mä ne muut asiat ehdin oikeasti tehdä myöhemminkin, mutta jos en käyttäisi hyväkseni tätä mahdollisuutta, katuisin varmasti.
Olen tosiaan oppinut myös paljon asioita itsestäni. Suomalaisuus on ollut mulle aina tärkeä asia, ja olen senkin maininnut täällä moneen otteeseen, mutta nyt olen tajunnut miten merkittävä osa mua se ihan oikeasti on. Välillä tuntuu, että suomalaiset on ainoita, jotka osaa oikeasti katsoa omaa nenäänsä pidemmälle ja ajatella muita, ja myös toimia tosi käytännöllisesti kaikissa tilanteissa. It's all about efficiency! Vaikka mulla onkin muunkin maalaisia ystäviä täällä, ei suomalaisten seuraa voita kyllä mikään. Vieraalla kielellä ei koskaan, mitenkään, pysty olemaan sama ihminen kun mitä omalla äidinkielellään on. Ei vaikka kuinka sujuvasti puhuisi esim. englantia - äidinkieli on aina äidinkieli. Ja se että tausta on kaikilla periaatteessa sama; voidaan puhua samoista ilmiöistä jne. Ja mikä parasta, suomalaisten (paska) huumorintaju on vaan jotain käsittämätöntä. Kaikki parhaat hetket on kyllä tullut vietettyä aika vahvasti suomalaispainotteisessa porukassa. Senkin olen tässä muuten oppinut, että ilmeisesti mä vaan ystävystyn helpommin poikien kanssa - vaikka menihän siihenkin aikaa. Olen vaan hitaasti lämpenevä, minkäs sille mahtaa. ;)
Ja yhä edelleen (ja enenevissä määrin) olen niin kiitollinen ja onnellinen erityisesti eräästä ystävästäni. Ja miksi en olisi, kun kyseessä on kuitenkin ihminen joka on saanut mut näkemään maailman aivan uudella tavalla ? Ei elämässä joka päivä tule vastaan sellaista ihmistä, joka jättää pysyvän jäljen. Jos totta puhutaan, en jaksa enää edes muistaa aikaa ennen häntä, kun ei vielä tunnettu. Ihan outo ajatus. Taisin olla joku ihan toinen silloin. Hänen ansiostaan olen oivaltanut monia merkittäviä asioita, niin itsestäni kuin myös elämästä ihan ylipäänsä. Meillä on ollut tosi hyviä, pohdiskelevia ja rakentavia keskusteluja tässä syksyn ja talven aikana - ja toivottavasti tulee olemaan jatkossakin. Me vaan tajutaan toisiamme. Vaikkei aina edes oltaisi samaa mieltä. Ja vaikka välillä mennään ihan puhtaasti vittuilun puolelle, haha. En voi muuta sanoa kun että mun silmät on auenneet tosi paljon meidän ystävyyden myötä. Ja toivon, että vaikutus on ollut edes joissain määrin molemminsuuntaista.
Totuus on, että ilman Tommia eläminen ja oleminen täällä olisi niin totaalisen erilaista. Häntä saa syyttää myös mm. siitä, että olen saanut takaisin intohimoni musiikkiin. Aion muuten alkaa soitella taas kitaraa - ostin tuossa juuri Mikolta oikein kivan yksilön. ;)
Olisi ollut tosi sääli lähteä kotiin tässä vaiheessa, koska kuten olen noin 35 000 kertaa maininnut, olen nyt vasta kunnolla päässyt vauhtiin. Elämä olisi jäänyt aivan kesken jos lähtisin nyt pysyvästi Suomeen. Mulle ehti tulla jo pieni ahdistuspaniikki siinä vaiheessa, kun en vielä tiennyt saanko jäädä. Olisi ollut ihan kamalaa hyvästellä kaikki nämä ihanat ihmiset. Ihan kun olisin ollut horroksessa koko alkusyksyn, kaikki asiat oli niin eri tavalla silloin, ja ihan kun olisin itsekin ollut aivan joku toinen. En oikein edes käsitä, että olen ollut täällä kahden kuukauden sijasta viisi. Tiedän, että mulle varmasti jossain vaiheessa kevättä tulee pieni ahdistus siitä, että mä olen ihan oikeasti täällä, ja että mä ihan oikeasti palaan lopullisesti Suomeen vasta kesä-heinäkuun vaihteessa. Joka muuten tuntuu juuri nyt olevan ikuisuuden päässä. Mutta tiedän että kevät menee varmasti aivan yhtä nopeasti kuin tuo syksykin. Tänne jääminen oli vaan jotain, joka mun oli pakko tehdä ihan pelkästään mun itseni takia. Koska mä haluan kerrankin tehdä jotain kaavoista poikkeavaa. Mä oon usein elämäni varrella suunnitellut tekeväni jotain, ja sitten päättänytkin perääntyä. Joten tästä lähtien kun joku kysyy, mikä on rohkeinta mitä olet ikinä tehnyt, en vastaa "se kun värjäsin tukkani pinkiksi", vaan "se kun jäin Wieniin koko vuodeksi".
Palataan asiaan taas 24.2.
Aufwiederhören!
Liebe Grüsse,
<3 O
p.s. pitäkää silmät auki ystävänpäivänä, silloin saattaa tapahtua jotain...
